Loppuvaiheessa (kai näin yhdeksän päivää ennen ensi-iltaa voi jo sanoa) tekemistä on aina ihan kiitettävästi. Lavasteita rakennetaan, verhoa ommellaan (vaatimattomat 30 metriä). Painotuotteita oikoluetaan lennossa, valokuvia otetaan ja tiedotteita lähetellään. Hiki tulee, mutta onneksi aivopuoliskoja on kaksi.
Loppuaika on aina säätämistä, kun kahden ja puolen kuukauden pelkkään näyttelijäntyöhön keskittymisen jälkeen tulee paljon muita elementtejä mukaan.
Ensimmäiset lippuvarauksetkin tulivat, ja kas, meillä on jo yksi loppuunvarattu esitys. Se lämmittää mieltä kummasti ja toisaalta pitää tavoitteen kristallinkirkkaana edessä, katsojillehan tätä tehdään.
torstai 26. helmikuuta 2009
maanantai 16. helmikuuta 2009
Kiitos tuesta!
Pirkanmaan taidetoimikunta päätti tukea proggistamme, mahtavaa! Se helpottaa melkoisesti tätä viimeisten viikkojen meininkiä, ettei tarvitse kaikkia hankintoja tehdä ihmisten omilla rahoilla ja luottaa, että (toistaiseksi olemassaolemattomista) lipputuloista saa sitten omansa pois.
Eilen saimme läpimenoomme mukaan jo tekniikankin edustajia, niinpä ohjaajan keskittyminen oli lähinnä valoissa ja äänissä. Sen verran kuitenkin uskallan sanoa kokonaisuudesta, että edellisen läpimenon jälkeen oli tapahtunut niin tiivistymistä kuin syventymistäkin, vaikka luonnollisesti uudet elementit vaikuttivat tekemiseen. Kohtapuoleen voidaan jo puhua kokonaisteoksesta, kun näyttelijäntyötä tukemaan saadaan lavasteet, puvut ja valo-äänimaailma.
Kyllä viikonloppuna kolahti otsalohkoon tietoisuus myös siitä, että ensi-iltaan on tosiaan enää se kolme viikkoa. Sen verran verkkaiseen tahtiin on töitä tehty, että illuusio kiireettömyydestä on ollut vallitseva. Yhtäkkiä onkin taas kiire! En silti epäile hetkeäkään, ettemmekö saisi kokonaisuutta valmiiksi ihan aikataulussa. Tuotantopalaverissa läpimenon jälkeen käytiin läpi puuttuvat ja vielä tehtävät, eikä se suinkaan mahdottomalta tuntunut.
Eilen saimme läpimenoomme mukaan jo tekniikankin edustajia, niinpä ohjaajan keskittyminen oli lähinnä valoissa ja äänissä. Sen verran kuitenkin uskallan sanoa kokonaisuudesta, että edellisen läpimenon jälkeen oli tapahtunut niin tiivistymistä kuin syventymistäkin, vaikka luonnollisesti uudet elementit vaikuttivat tekemiseen. Kohtapuoleen voidaan jo puhua kokonaisteoksesta, kun näyttelijäntyötä tukemaan saadaan lavasteet, puvut ja valo-äänimaailma.
Kyllä viikonloppuna kolahti otsalohkoon tietoisuus myös siitä, että ensi-iltaan on tosiaan enää se kolme viikkoa. Sen verran verkkaiseen tahtiin on töitä tehty, että illuusio kiireettömyydestä on ollut vallitseva. Yhtäkkiä onkin taas kiire! En silti epäile hetkeäkään, ettemmekö saisi kokonaisuutta valmiiksi ihan aikataulussa. Tuotantopalaverissa läpimenon jälkeen käytiin läpi puuttuvat ja vielä tehtävät, eikä se suinkaan mahdottomalta tuntunut.
lauantai 7. helmikuuta 2009
Häiritsevän hauskaa
En muista, milloin viimeksi olisi harjoituskausi ollut näin täynnä naurua, varsinkin, kun ottaa huomioon, miten karuja ja ahdistavia asioita harjoituksissa läpikäydään. Ymmärtäähän tuon: jos kaiket ajat vain möyrittäisiin synkissä syvyyksissä, tulisi esityksestäkin helposti kestämätön. Ja toki usein kyseessä on myös itsesuojelutoimi, niin minulla ohjaajana kuin näyttelijöilläkin. Ahdistavat tunteet ja tunnelmat on saatava purkaa vaikka kuinka härskillä ja epäkorrektilla huumorilla.
Kukaan meistä ei oikeasti voisi nauraa esityksen käsittelemille teemoille, kuten henkiselle ja fyysiselle väkivallalle tai insestille, mutta harjoituksissa niihin on pakko välillä ottaa etäisyyttä. Ja sitten kun on naurettu, aletaan taas tosissamme hommiin, mennään syvemmälle rypemään. Tasapaino säilyy tekemisessä ja mielessä eikä kenenkään tarvitse lähteä harjoituksista yksin kotiin itkemään, purkaa saa aina paikanpäällä tavalla tai toisella. Useimmiten tapa tuntuu olevan ärhäkkä huumori, joka ei avautuisi ulkopuoliselle. Onneksi sen ei tarvitsekaan.
Kukaan meistä ei oikeasti voisi nauraa esityksen käsittelemille teemoille, kuten henkiselle ja fyysiselle väkivallalle tai insestille, mutta harjoituksissa niihin on pakko välillä ottaa etäisyyttä. Ja sitten kun on naurettu, aletaan taas tosissamme hommiin, mennään syvemmälle rypemään. Tasapaino säilyy tekemisessä ja mielessä eikä kenenkään tarvitse lähteä harjoituksista yksin kotiin itkemään, purkaa saa aina paikanpäällä tavalla tai toisella. Useimmiten tapa tuntuu olevan ärhäkkä huumori, joka ei avautuisi ulkopuoliselle. Onneksi sen ei tarvitsekaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
