Keskeneräisyyden ihanuudesta

Pidän erityisesti tästä harjoitusten alkuvaiheesta. On hienoa nähdä, kun teksti alkaa muuttua lihaksi. Ei välttämättä kauhean jämäkäksi, mutta kuitenkin jo selvästi jonkinlaiseen muotoon hakeutuvaksi. Kun kaikki on uutta, kaikki on mielenkiintoista. Tässä vaiheessa pystyn yleensä myös paremmin sietämään keskeneräisyyttä: harjoituksissa ei tarvitsekaan vielä tehdä lopullisia ratkaisuja. Kunhan tässä nyt vähän rauhassa rakennellaan tukirankaa, luodaan merkityksiä tekstin alle. Seuraavassa, hinkkausvaiheessa, keskeneräisyys alkaa helposti turhauttaa, sitä haluaisi, että olisi nyt jo valmista. Tai no, niin valmista kuin sellainen jatkuvasti liikkeessä oleva asia kuin teatteriesitys koskaan voi olla.